Tutkimuskohteena läheinen ihminen

Niin antropologit, kansatieteilijät kuin folkloristitkin ovat kirjoittaneet tutkimuskohteen läheisyydestä, tutulla kentällä ja ”kotona” tehtävästä tutkimuksesta. Pohdinnat paikantumisesta, tutkimusetiikasta ja tutkijan roolista alkoivat niin sanotun refleksiivisen käänteen myötä 1980- ja 90-lukujen aikana. Tämä artikkeli perustuu väitöskirjalleni, jossa tarkastelin isoäitini Elsa Koskisen elämänkerrontaa. Analysoin kertomuksia paitsi suhteessa hänen elämänhistoriaansa ja kokemusten kirjoon myös kulttuurisen kontekstiin, joka kattaa laajan aikajänteen menneisyydestä nykypäivään. Lähtökohtanani oli, että neuvottelu yksilön kokemusten ja kulttuuristen normien ja ideaalien välillä rakentuu ylisukupolvisessa dialogissa, jonka toinen osapuoli itse olen. Jälkikäteen tarkasteltuna vaikuttaa kuitenkin siltä, että tutkimusasetelmastani ja tavoitteestani huolimatta onnistuin monin paikoin häivyttämään itseni, omat tavoitteeni sekä osuuteni tutkimuksessani esittämiini tulkintoihin. Pohdin artikkelissa tutkimuskohteen läheisyyden, erityisesti sukulaisuuden, mukanaan tuomia haasteita sekä dialogisen ja refleksiivisen tutkimusotteen mahdollisuuksia ja rajoituksia etnografisessa tutkimuksessa. Kysyn, miten refleksiivisyys ja dialogisuus ohjasivat tutkimustani ja toteutuivat sen eri vaiheissa: aiheen valinnassa ja kysymysten muotoutumisessa, aineistonkeruun ja haastattelun konteksteissa, tutkimuseettisissä valinnoissa sekä analyysin ja tulkintojen prosessissa, joka kulminoituu tutkimustekstin kirjoittamiseen. Pohdin myös läheisen suhteen ja sukulaisuuden vaikutusta dialogin syntymiseen ja luonteeseen sekä tehtyihin tulkintoihin. Mahdollistaako vai estääkö tutkimuskohteen läheisyys dialogisen metodologian toteutumisen tutkimuksen eri vaiheissa?