Ajatuksia ekoindividuaation kasvatusfilosofiasta

Tässä artikkelissa muotoilen ekoindividuaation ajatusta. Sosialisaation tavoin individuaatio, eli ihmisen ainutlaatuiseksi yksilöksi ja persoonaksi kehittyminen, kuuluu kasvatuksen perustehtäviin. Individuaation ongelmana on individualistinen, kilpailuun, omistamiseen ja hallintaan suuntautunut välineellinen orientaatio. Ihminen ymmärretään ihmiskeskeisesti sekä ihmisen ja luonnon irrallisuuden oletuksen valossa. Muusta luonnosta erillinen ja sen yläpuolella oleva ihminen on ottanut oikeudekseen luonnon pidäkkeettömän käytön ilman velvoituksen tunteita muita eliöitä kohtaan. Yksilöksi kehittyminen, individuaatio, tapahtuu ekologisesti ongelmallisissa puitteissa ja ongelmallisten subjektikäsitysten kehyksessä. Jotta ekokriiseihin voidaan löytää ratkaisuja, onkin kasvatusta ajateltava ekoindividuaatioprosessina, jonka kautta ihminen nivoutuu yksilöllisenä oliona ekosysteemien toiminnalliseksi ja elämää ylläpitäväksi osaksi. Tarkastelen ekoindividuaatiota monilajisissa yhteyksissä systeemisen psykologian, ekopsykologian, ekofenomenologian ja syväekologian valossa. Kahden erillisen eliön ja ympäristön oletuksen sijaan ekoindividuaatio lähtee yhden eliö–ympäristö-systeemin lähtökohdasta. Käsitys oikeudesta kaikkiin luonnon resursseihin (oikeutuksentunto) voi laantua, kun näemme ihmisyksilön olevan lähtökohtaisesti osa ympäristöjä ja keskinäisriippuvaisessa suhteessa näihin. Ekologisen minuuden ajatuksen ja asubjektiivisen kokemuksen avulla tarkastelen sitä, miten ihmisestä voisi kehittyä maapallon elonyhteisön yhteistyökykyinen jäsen eikä tätä vastaan taisteleva individualistinen yksilö.