Nurmisäilörehun laadun merkitys lihanaudan ruokinnassa

Tämän työn tavoitteena on selvittää nurmisäilörehun laadun merkitystä kasvavien lihanautojen ruokinnassa.Esitys perustuu MTT:llä toteutettuihin lihanautojen ruokintakoeaineistoihin sekä soveltuvinosin myös kansainväliseen tutkimustietoon. Lihanautoja voidaan kasvattaa tavoiteltuun teuraspainoonmonilla erilaisilla rehuyhdistelmillä. Eräs ruokinnan keskeisiä kysymyksiä on karkearehun ja väkirehunsuhde. Lihanaudan ruokinnassa väkirehuprosentti voi teoriassa olla 0 – 80 välillä. Karkearehunmäärän on oltava vähintään noin 20 % syödystä kuiva-aineesta, jotta eläimen pötsitoiminnot säilyisivätnormaaleina. Kuitenkin jo 60–70 prosentin väkirehutasoilla on tutkimuksissa havaittu selviä negatiivisiavaikutuksia, jotka näkyvät esimerkiksi rehun sulatuksen heikkenemisenä. Tärkein yksittäinensäilörehun ruokinnallista laatua kuvaava mittari on D-arvo eli sulavan orgaanisen aineen osuus kuivaaineesta(%). Lihanaudoille syötettävän säilörehun suositeltava D-arvo on ruokintatutkimusten perusteella68–71 %. Varhain korjattua säilörehua syöneet naudat ovat kasvaneet ruokintatutkimuksissaparemmin kuin myöhemmin korjatulla säilörehulla ruokitut. Hyvälaatuista nurmisäilörehua käytettäessäväkirehun lisäyksellä saatavat kasvun lisäykset ovat yleensä varsin pieniä. Kun säilörehun sulavuushuononee, väkirehua kannattaa käyttää enemmän. Optimaalinen väkirehutaso sonnin ruokintaan ontilakohtainen ratkaisu, joka riippuu käytössä olevasta rehuntuotantokapasiteetista ja ostoväkirehunhinnasta. Eläimen syömä rehumäärä vaikuttaa yleensä varsin suoraviivaisesti energian saantiin ja kasvutuloksiin.Näin ollen tekijöillä, joilla voidaan vaikuttaa rehun syöntiin, voidaan vaikuttaa myös kasvutuloksiin.Esimerkiksi säilörehun laadulla on suuri vaikutus rehun syöntiin ja eläinten kasvuun. Säilörehunsyöntiin vaikuttavat muun muassa rehun kuiva-ainepitoisuus, säilönnällinen laatu, kuitupitoisuus,orgaanisen aineen sulavuus ja kuidun sulavuus. Rehun kuiva-aine- ja sokeripitoisuuden lisääntyminenlisäävät yleensä kuiva-aineen syöntiä. Vastaavasti taas noussut voihappopitoisuus ja korkeaammoniumtyppipitoisuus vähentävät syöntiä. Säilörehun korkea ammoniumtyppi- ja voihappopitoisuusovat merkkejä siitä, että rehu on virhekäynyttä ja/tai rehun käymisprosessi on ollut liiallista. Tällaisissatapauksissa rehu on yleensä tehty ilman säilöntäainetta tai säilötty biologisilla säilöntäaineilla.Esimerkiksi hyvin märissä olosuhteissa biologisen säilönnän epäonnistumisriski on suuri. Märän rehunsuurempi pilaantumisriski johtuu siitä, että biologisilla säilöntäaineilla säilöttävässä rehumassassapitäisi olla sokeria noin 2,5 % rehumassan tuorepainosta. Näin ollen rehumassan kuiva-ainepitoisuustulisi olla 30–35 %, jotta sokerimäärä olisi riittävä. Kotimaisten säilörehututkimusten perusteella rehunsäilöntä vaikuttaa myös naudan pötsissä tapahtuvaan mikrobivalkuaisen tuotantoon. Kun tutkimuksissaon ruokittu nautoja joko rajoitetusti käyneellä, muurahaishapolla säilötyllä säilörehulla tai pitemmällekäyneellä, biologisesti säilötyllä rehulla tulokset ovat olleet selkeitä. Pötsin mikrobivalkuaisentuotanto on tehostunut merkitsevästi happosäilöttyjä rehuja käytettäessä. Kasvavan lihanaudan ruokinnassatämä tarkoittaa muun muassa sitä, että kun käytetään rajoitetusti käynyttä säilörehua, on rehuvalkuaisentarve pienempi kuin pitkälle käynyttä säilörehua käytettäessä.