Nuorisopolitiikka ja poliittinen nuoriso: objekteista subjekteiksi?

Onko nuorten ”osallisuus” vapauttavaa politiikkaa ja yhteiskunnallisen osallistumisen uutta tulemista vai kesyttämisen ja alistamisen teknologiaa? Miten nuoria ohjataan konventionaaliseen poliittiseen osallistumiseen ja miten nuorten omat politiikan oikeuttamisen tavat kasvavat totutuissa uomissa? Miksi urheileva nuori ei sovi politiikkaan ja miksi taiteilijalta yhä odotetaan yhteiskunnallista tiedostamista? Mistä nousevat ne urheilijat ja taiteilijat, jotka haastavat nämä sovinnaiset roolitukset? Miten nuoret Euroopan eri maissa ovat vastanneet kasvavaan epävarmuuteen 2000-luvun talouskriisien oloissa? Vieläkö eurooppalaisilla poliittisen kulttuurin suuralueilla, regiimeillä, on selitysvoimaa, kun tarkastellaan nuoren polven poliittisia reaktioita, järjestäytymistä ja vaihtoehtopolitiikkaa? Voidaanko 1980- ja 90-luvuilla syntynyttä, nuorten aikuisten sukupolvea luonnehtia sukupolvikokemusten termein? Mitä tällaiset kokemukset voisivat olla ja mitä ne kertovat tämän sukupolven yhteiskuntasuhteesta? Onko näkyvissä merkkejä nuorten uudenlaisesta politisoitumisesta? Ovatko nuorten dominoivat yhteiskunnalliset liikkeet oleellisesti erilaisia kuin aikaisemmat vaihtoehtoliikkeet? Tämä kirja pyrkii vastaamaan näihin kysymyksiin teoreettisesti, empiirisesti ja – spekulatiivisesti. Kokonaiskuva sekä Suomen että muun Euroopan nuorista on moniselitteinen. Talousahdinko, kilpailullisuus, pettymys ja erottautumisen ja kokemuksellisuuden paineet ovat tosia, ahdistavia ja lamauttavia. Yhteiskunnallinen aktivismi tai edes konventionaalinen politiikka eivät suurinta osaa kovin paljon liikuta. Sovinnaisuuden ja passiivisuuden taustalta löytyy elämän ankaruuden ja näköalattomuuden lisäksi myös sopeuttavaa nuorisopolitiikkaa, jossa elämänhallinta ja menestys voidaan saavuttaa vain tuttuja polkuja pitkin. Mutta toisaalta osa nuorista seuraa maailmaa valppaasti ja tiedostavat oman poliittisuutensa ja elämänsä yhteiskunnallisuuden syvällisesti. Heidän aktivisminsa ei jää keskisormen näyttämiseen etabloituneelle valtakoneistolle. Varsinkin Välimeren nuoriso on herännyt toimintaan 2000-luvun alun talouskriisien aikoihin. Näillä aktiiveilla on joidenkin empiiristen havaintojen perusteella institutionaalista politiikkaa uudistavia ajattelu- ja toimintatapoja. Toisaalta on myös niitä nuoria, joille ilon löytäminen vaihtoehtoisesta toiminnasta riittää ilman ohjelmallista aktivismia.