Voi maamme!

Kirjallisuuden kansallisromanttisessa suomalaisuus-projektissa luotiin Suomelle kansallismaisema ja kansa, jotka ihanteellisesti olivat harmoniassa. Kun sitten uudet kirjalliset virtaukset ja aatteet alkoivat haastaa ja kiistää kansallisia kiiltokuvia, juuri kansallis-maiseman ja kansakuvan kyseenalaistavat kuvaukset tarjosivat affektiivisesti vaikuttavan väylän kritiikin, pessimismin ja ahdistuksen ilmaisemiseen. Sama vastarinnan henki on itse asiassa saanut yhä uusia ilmaisuja, samalla kun ja koska virallinen Suomi on pitänyt yllä ja muokannut vanhoja, ikään kuin itsestäänselvyyksiksi sementoituja ihannekuvia.  Tutkin artikkelissani tunnevaikutusten tuottamista kolmessa esimerkkitekstissä kirjallisuushistorian eri vaiheista. Niissä on kysymys hyvin erilaisista kansallismaiseman ja kansakuvan negaatioista. Juhani Ahon lastu ”Kurjalan rannalla” (1891) ilmaisee suomalaisten synkkiä mielialoja venäläistämistoimien uhan alla, Marko Tapion Arktinen hysteria I–II (1967 ja 1968) luo vastakuvaa uudelle positiiviselle kansakuvalle, jota ilmensi erityisesti Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, ja Matias Riikosen Suuri Fuuga (2017) kirjoittaa nykyajan dystopiaa kääntämällä ikonisen Ruoveden irvikuvaksi ja kansallisen katoamisen symboliksi. Pohdin tapoja, joilla tekstit välittävät kansalliseen kytkeytyviä negatiivisia affekteja ja hyödyntävät erilaisia tunnevaikutusten luomisen strategioita melankolisen tunnelman luomisesta inho-naturalistiseen maisemakuvaukseen.