Myötätunnolla ja varovaisesti

Kari Paljakan ohjaama, tositapahtumiin perustuva elokuva Eläville ja kuolleille (2005) kertoo lapsensa onnettomuudessa menettäneen perheen surusta. Elokuva käsittelee surua monesta eri näkökulmasta ja herättelee katsojaa pohtimaan toisten suruun reagoimista, surun kuvaamista, sekä suomalaista suremisen kulttuuria. Artikkelissa analysoidaan keinoja, joilla surun tunnetta ja kokemusta elokuvassa kuvataan. Eläville ja kuolleille kytketään mediatutkimuksessa käytyyn keskusteluun katsomisen etiikasta ja kärsimyksen esittämisestä elokuvassa. Elokuva lähestyy surevia päähenkilöitä varovaisesti, mutta tavoittaa surun ruumiillisen puolen lähikuvakerronnan, ajallisen keston ja läsnäolon tuntua luovan äänikerronnan avulla. Intiimiä ja etäännyttävää kerrontaa vaihtelemalla elokuva rohkaisee reflektoivaan katsojuuteen, mutta antaa sitä kautta myös mahdollisuuden liikuttua ja myötäelää. Yhdistelemällä kognitiivisia, fenomenologisia, uusmaterialistisia ja psykoanalyyttisiä näkökulmia artikkelissa pyritään valottamaan sitä kokonaisvaltaista tapaa, jolla elokuva erittelee surun moninaista olemusta.