Kasvatusmaantiede antroposeenin tutkimussuuntana

Esittelen tässä kirjoituksessa kasvatusmaantieteen tutkimussuunnan yhtenä vastauksena antroposeenin asettamaan tieteellisen uudistumisen haasteeseen. Näkökulma on tarpeellinen tilanteessa, jossa koulutusta entistä enemmän suunnitellaan teknistaloudellisesta kilpailunäkökulmasta. Kasvatusmaantiede kutsuu meidät tarkastelemaan, mitä tieto ja oppiminen ovat, miten ne kehkeytyvät erilaisissa maantieteellisissä olosuhteissa. Tavoitteena on avata käsitteellisiä ja niihin kiinnittyviä pedagogisia ideoita planeetalle tuhoisan ihmiskeskeisen kasvatustieteen purkamiseksi ja uskottavien ratkaisujen löytämiseksi aikana, jolloin nuoret ovat sekä menettämässä uskoaan ”tietoon” että uupumassa yksilöön kohdistuvien paineiden ja synkkien globaalien tulevaisuudennäkymien alla. Kasvatusmaantieteen tilallinen lähestymistapa tarjoaa vaihtoehdon maapallon elinehtoja kaventavalle kuvitelmalle ihmisen erillisyydestä, erityisyydestä ja elämän hallinnasta. Haastaakseen välineellistä suhtautumista koulutukseen kasvatusmaantiede tuo uteliaisuuden rinnalle kasvatuskeskusteluun ajatuksen lumoutumisen pedagogisista tiloista. Taustalla vaikuttaa ”hengailutietämisen” käsite, joka pyrkii tavoittamaan tietämisen sommitelmallisuuden ja maailmaa rakentavan luonteen. Hengailun implisiittinen kritiikki suorituskeskeistä elämää kohtaan muistuttaa siitä, että niin oppiminen kuin huolenpitokin vaativat aikaa ja tilaa maailman tapahtumallisuuden äärellä viipyilyyn. Tutkimussuunnan kantavia pilareita ovat jälkihumanistinen sivistys, elämän itseisarvo ja erillisyyteen perustuvan ihmissubjektin purkaminen. Kasvatusmaantiede pyrkii edistämään koulutusta, joka perustuu ymmärrykseen ihmisestä osana maailman toisiinsa kytkeytyneitä ekologioita.