Kysymyksiä fiktion ja tosiperäisen matkakertomuksen suhteesta ranskalaisessa 1800-luvun matkakirjallisuudessa

Todellisiin matkoihin perustuvan matkakirjallisuuden ja sepitteellisen matkakertomuksen tai -päiväkirjan raja on kautta historian ollut varsin huokoinen vuorovaikutuksen alue. Tutkimusmatkakuvaukset vaikuttivat modernin romaanin henkilökohtaisen kerronnan kehittymiseen 1700-luvulla. Matkakirjojen kaukaiset ja vieraat miljööt myös inspiroivat romaanikirjailijoita paikkavalinnoissa ja ympäristön kuvauksessa. Toisaalta moderni matkakirjallisuus on jatkuvasti ammentanut sepitteestä: esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 1900-luvun alussa matkaavien eurooppalaisten kirjailijoiden matkakuvauksissa on runsaasti viittauksia romaaneihin, satuihin ja myytteihin. Näissä yhteyksissä yhtä lailla Macbethin Skotlanti kuin Liisa Ihmemaassa voivat toimia koetun todellisuuden vertauskohtana. Fiktio on inspiroinut matkakirjallisuutta myös puheen ja ajattelun esittämisessä. Hyvin pitkässä historiallisessa perspektiivissä tosiperäisen matkakuvauksen ja fiktion ero saattaa myös vähitellen hämärtyä perustavanlaatuisemmalla tasolla. Erityisesti suuret muutokset maailmaa, sen paikkoja ja ihmisiä koskevissa käsityksissä, uskomuksissa ja tiedoissa ovat johtaneet siihen, että tietyt tosina pidetyt asiat vaikkapa Herodotoksen Historiateoksessa tai Marcon Polon tai John Mandevillen matkoissa eivät sitä enää ole.