Kuolemansyyn selvittäminen ja kuolleen ihmisarvo

Kuolemaa ajatellaan selkeärajaisena tapahtumana. Henkilö on lääkärin lausuntoon perustuen elossa tai kuollut ja sille on aina jokin lääketieteellisesti osoitettu syy. Kuitenkin sosiologinen, samoin kuin antropologinen ja etnografinen kuolemantutkimus ovat osoittaneet, että kuoleminen ei pelkästään tapahdu. Fysiologinen elossa olemisen ja kuolleeksi nimeämisen eronteko ei kuitenkaan ole sitä kuolemista (dying), jota nähdään, diagnostisoidaan, koetaan, ja jota myös hallinnoidaan. Artikkelimme käsittelee kuolemansyyn selvittämiseen ja kuolleen ihmisarvoon liittyviä kysymyksiä. Avaamme kuolleen ruumiin kohtelua määrittävää lainsäädäntöä Suomessa ja sidomme sen osaksi kuoleman sosiaalisia merkityksiä sekä tässä ajassa näkyvissä olevaa medikalisaatiota. Vaikka elossa – kuollut  – eronteko mielletään dikotomisesti, on lainsäädännössä useita kohtia, jossa elämän ja kuoleman välinen rajapinta on häilyväinen ja tulkinnanvarainen. Samalla kysymys siitä, millainen status vainajalle olisi mielekästä antaa suhteessa ihmisyyteen tai esineellisyyteen nousee kohdattavaksi. Kuolleen ruumiin oikeudet kiinnittyvätkin tässä ajassa entistä vahvemmin siihen, katsotaanko ruumista ja sen käsittelyä ruumiin omaajan ensisijaisena oikeutena, jolle hän voi – ja hänen tuleekin – asettaa rajoja jo eläessään vai ajatellaanko sen linkittyvän entistä vahvemmin erilaisia intressejä ja ajattelutapoja sisältävään sosiaalisten käytäntöjen kenttään. Annamme esimerkkejä siitä, miten yhteiskunnalliset ja aikakaudelle ominaiset arvot ja asenteet toimivat osana kuolemiseen liittyviä sosiaalisia merkityksiä vaikuttaen myös vainajan kohteluun, käsittelyyn sekä sitä määrittävien säännösten tulkintaan.