"Ikäväni ilmansuuri"

Artikkelissa tarkastellaan kaunokirjallisia itkuvirsiä, joissa surraan läheisen kuolemaa. Artikkeli jatkaa suullis-kirjallisisia aineistoja ja vernakulaaria ilmaisua koskevaa tutkimusta kysymällä, millaisia vernakulaareja aineksia runoilijat ovat ammentaneet karjalaisesta itkuvirsiperinteestä. Lisäksi pohditaan, mitä tehtäviä itkuvirsikytköksillä on ja millaisia käsityksiä surusta runoihin sisältyy. Analyysin kohteena on kolme runoa: Aino Kallaksen ”Itku” (1943), Elina Vaaran ”Itkuvirsi” (1980) ja Anna Elina Isoaron ”Äidin laulu Veikolle” (2019), jonka nimen perässä on motto ”Itkuvirren tapaan”. Runojen puhujat ovat lapsiaan surevia äitejä, ja runot nojaavat itkuvirsiperinteen mukaiseen käsitykseen siitä, että vuorovaikutus elävien ja tuonpuoleisen välillä on mahdollinen itkujen avulla. Isoaron ja Kallaksen runoissa lainataan itkukielen erityispiirteitä, joita yhdistellään vapaasti kaunokirjallisten konventioiden kanssa. Vaaralla itkukielen piirteitä ei juuri ole, mutta hän sanoittaa ajatuksen itkusta vainajan tunnistamana puheena. Artikkeli osoittaa, että itkuvirsiperinteen tunteikas äänellä itkeminen tarjoaa runojen puhujille suremisen tavan, joka poikkeaa suomalaiselle kulttuurille tunnusomaisesta hillitystä suremista.