Vähemmistökielen osaaminen, äidinkieli, juuret vai passi?

Artikkeli käsittelee vepsänpuhujien kielellistä ja etnistä identifikaatiota. Aiemmassa tutkimuksessa vepsän kieltä on pidetty vepsäläisyyden ensisijaisena kriteerinä. Väestönlaskentatiedot kuitenkin osoittavat, että erityisesti Karjalan tasavallassa elää suuri joukko vepsäläisiksi itsensä mieltäviä, jotka eivät osaa vepsää. Tutkimuksessa tarkastellaan kyselytutkimuksen tulosten sekä haastattelujen ideologiakriittisen analyysin kautta vepsänpuhujien käsityksiä siitä, mikä on vepsän kielen merkitys etniseksi vepsäläiseksi identifioitumiselle. Fokuksessa on neljä aineistosta nousevaa teemaa: vepsän kielen osaaminen, vepsä äidinkielenä, passiin merkitty kansallisuus ja vepsäläiset sukujuuret. Tutkimuksessa erotetaan kaksi vepsänpuhujien ryhmää: puhekielistä varieteettia käyttävät kylävepsäläiset, jotka eivät osaa lukea vepsää, sekä vepsän nuoren standardikielen kanssa tekemisissä olevat koulutetut Petroskoin vepsäläiset. Ensimmäistä ryhmää edustavat aineistossa 143 keskivepsäläistä, joiden elinympäristö on yhä vepsänkielinen ja joista suurin osa on molempien vanhempiensa puolelta vepsäläistaustaisia. Jälkimmäistä ryhmää tarkastellaan ELDIA-projektissa saatujen tulosten valossa sekä projektin puitteissa tehtyjä haastatteluja lähemmin analysoiden. Aineiston analyysi osoittaa, että vaikka vepsän kielen taitoa voi pitää keskeisimpänä vepsäläisyyden määrittäjänä, se ymmärretään usealla eri tavalla. Kielitaidoksi voi riittää passiivinen kielen ymmärtäminen; laajimmillaan se kattaa myös standardikielen hallinnan. Kun kyse on äidinkielen määrittelystä, vepsän osalta vedotaan useimmin alkuperäkriteeriin, ei niinkään vepsän ensisijaisuuteen käyttökielenä. Passiin merkitty vepsäläinen tai venäläinen kansallisuus koetaan merkittäväksi seikaksi, mutta haastateltavien kokemukset siitä, missä määrin he ovat voineet itse valita kansallisuutensa, vaihtelevat. Vepsänpuhujat suhtautuvat liberaalisti vepsäläisten juurten määrittelyyn, eikä tutkimus anna viitteitä siitä, että yhteisöt pyrkisivät rajaamaan jäsenyyttään niiltä, jotka haluavat olla vepsäläisiä.   Knowing the minority language, mother tongue, roots or passport? Identifying as Veps in the 21st century This article examines the linguistic and ethnic identification of speakers of the Veps language in 21st-century data. Earlier research has considered a knowledge of the Veps language an essential marker of being Veps. Instead, population censuses suggest that there is a significant group of people identifying as Veps without knowing the Veps language at all. Through analysing the results of a sociolinguistic survey and interview data, this study aims at unfolding the importance Veps speakers place on knowing the Veps language, the role of Veps as a mother tongue, Veps ancestry, and Veps nationality (indicated in passports) in identifying as Veps. Two data sets drawn from different speech communities are studied: firstly, rural users of Veps vernaculars who are typically not literate in the Veps language, and secondly, the so-called Veps elite or intelligentsia located predominantly in the city of Petrozavodsk and connected to the Veps revitalisation movement. The analysis of the data suggests that although the Veps language is seen as the most central factor in self-identification, definitions of language skills vary between the two groups as well as within them. Veps as a mother tongue is perceived as a matter of heritage, not one’s choice. Official implications of nationality marked in passports are given importance, but there are different experiences of one’s possibilities in affecting the choice of nationality in multilingual and multinational contexts. The data suggests that Veps speakers hold relatively liberal ideas on community membership and do not draw strict lines in defining who is allowed to consider themselves Veps.