Sodankylän saamelaisten entistä elämää

SaatteeksiSodankylän Vuotson seuduille viime vuosisadan loppupuolella useana aaltona siirtyneiden poronhoitajasaamelaisten kieli on – kuten Suomen puolen tunturisaamen murteet yleensäkin – melko huonosti tunnettua. Siirtolaisten lähtöseutuina ovat olleet Ruijan lounaiset ääret, lähinnä Enontekiö, ja selvästi osoitettavan emämurteen tutkimuksen on arveltu kattavan myös kaukaisen satelliitin kielisuhteet. Vuotson seudun saamelaisten kieli on kuitenkin kuluneiden sadan vuoden aikana toisaalta muuttunut omaan suuntaansa ja toisaalta säilyttänyt sellaista vanhaa, joka koutokeinolaisen emämurteen tutkijoilta on jäänyt huomaamatta. Lisäksi suomen kieli on vähitellen – näillä näkymillä lopullisesti – tunkemassa saamea syrjään, mihin liittyvät kielelliset ja yhteiskunnallisetseikat vielä odottavat tutkijaansa. Sodankylän saamen kielestä on tosin valmistunut yksi opinnäyte (Helsingin yliopistossa: Otto Aho, Sodankylän lapin äänne- ja muoto-oppia, 1965), mutta tähän kirjaseen sisältyvät nauhoilta kirjoitetut haastattelut ovat ensimmäiset yhtenäiset ja samalla kielitieteellisesti tyydyttävät näytteet mainitusta murteesta. A.V. Koskimiehen ja T. (I.) Itkosen kokoelman Inarinlappalaista kansantietoutta (Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia XL,Helsinki 1918) alkulauseeseen sisältyvien kolmen lyhyen sodankylänsaamenkielisen tekstinäytteen kirjoitustapa on sen verran epätarkka ja horjuvakin, että niiden arvo on etupäässä historiallinen. Pääosa tämän kirjasen aineistosta on kerätty kesällä 1967, jolloin nauhoitin Vuotson seudun saamea kuukauden ajan Suomalais-ugrilaisen Seuran myöntämän apurahan turvin. Nauhaa kertyi runsaat 22 tuntia kymmenkunnalta kertojalta, näistä Elsa-Marja Aikion (os. Hetta, s. 1.11.1891 Purnumukassa) muistista eniten, kaikkiaan neljän nauhatunnin verran. Vaikka kertojat asuivatkin kaukana toisistaan, asuin suurimman osan keruuajasta Elsa-Marja Aikion ja hänen poikansa Niilon luona jälkimmäisen talossa. Pitkähkön ajan kuluessa mieleen palautuneet perinteenpalaset kirjattiin ensin paperille ja sitten sopivina annoksina nauhoitettiin. Täydennyshaastatteluja tein vuoden 1974 syksyllä (yhden nauhatunnin verran), ja näiden satoa on muistelusten alun runsaat puolentoistakymmentä sivua. Haastattelujen tarkoituksena oli suppean yleiskuvan saaminen Sodankylän saamelaisten vähitellen katoavasta perinteestä ja aineellisesta kulttuurista sekä kansantietoudesta. Haastatteluilla on tämän takia pikemminkin jutustelun kuin systemaattisen kyselyn leima, sillä jälkimmäiseen ei aika olisi tietenkään riittänyt. Systemaattiselle tutkimukselle on Vuotson seudulla vieläkin hyvät mahdollisuudet, sillä vuosisadan alun ensimmäisenkin neljänneksen olot ovat säilyneet elävinä monien muistissa. Tämän kirjan antamaa kuvaa on myöhemmin tarkoitus laajentaa poimimalla lopusta nauhamateriaalista tarkentavia tietoja poronhoidosta ja suullisesta perinteestä, erityisesti Anders Peltovuoman, Jouni G. Hetan, Oula Aikion, Lassi Hirvasvuopion ja Matti Hetan kertomana. Elsa-Marja Aikion muistelusten pääanti on aineellisen kulttuurin ja kansantietouden alalla, mutta myös muuta henkistä perinnettä hän taitaa, ja varsinkin memoraatinkaltaiset lyhyet kertomukset omista tai muiden kokemuksista ovat hänen mieliaiheitaan. Samoin on hänelle hyvämuistisena ja korkean iän saavuttaneena oman sukuperän selvittely ja muistikuvat jo ammoin kuolleista sukulaisista ja "entisistä ihmisistä" mieluista jutunjuurta. Vanhan ajan olot ja tapahtumat tulevat hänen mieleensä kirkastuneina, ja kertomisessa on nostalginen sävy. Virkeänä laukkaava mieli tuo Elsa-Marja Aikion muisteluksille omat rakenteelliset erikoispiirteensä: sivuteemojen pintaanpulpahtelun, palautumat jo kerrottuun ja tärkeiden juonenvaiheiden mainitsemiset jo ennakkoon. Näitä piirteitä nauhoitustilanteiden jutustelunomaisuus on varmaankin korostanut. Nauhojen aines on ryhmitelty keskeisten otsikkojen alle: esi-isät, poro, enteet, syntymä jne. Tämä on aiheuttanut sen, että jutunpätkät on siirretty aiheenmukaiseen yhteyteensä huolimatta siitä, missä ne ovat nauhalla. Teemojen turhaa toistoa on pyritty välttämään, ja kahdesta saman aiheen versiosta on kirjaan valittu täyteläisempi, jos sanastolliset tms. seikat eivät ole vaatineet kummankin esittämistä. Edelleen on toimitustyössä kerrontaa jonkin verran sujuvoitettu poistamalla toistoa, vääriä aloituksia ja kesken jääneitä lauseita sieltä, missä se on rakenteellisesti ollut mahdollista eikä ole vienyt kerronnan luonteen särkymiseen. Käännöksessä lauseita on siloiteltu mahdollisuuksien mukaan suomen yleiskieltä lähentyviksi. Käännökset on pyritty tekemään niin tarkkoja kuin suomen yleiskielen puitteissa on ollut mahdollista ja järkevää (helpointa olisi ollut kääntää esim. Mutenian suomen murteelle!). Välimerkkisääntöjä ei niissä ole juuri seurattu, vaan välimerkkien tehtävä on samoin kuin saamenkielisessä tekstissä rytmittää puheen virtaa joko todellisia tai intonaatioperäisiä taukoja ilmaisemalla. Jotkin hankalasti suomennettavat sanat on tyydytty kääntämään peräpohjalaisiksi vastineikseen, esim. lievästi epäuskoista toisen puheen lainaamista merkitsevä mahkaš ~ mahkeš ~ mah on käännetty sanalla muka, temppuilua, leikkimistä, järjetöntä käyttäytymistä jne. merkitsevä verbi taattjuuh on käännetty verbillä taajoa jne. Kädessäoleva kirjanen on tarkoitettu etupäässä Vuotson seudun saamelaisten nuorten käyttöön, jotka sen avulla voivat tutustua vanhempiensa ja  sivanhempiensa maailmaan, sen keskeisiin aiheisiin ja palauttaa mieleensä lapsena oppimaansa mutta nyt jo monissa tapauksissa unohtunutta kieltä. Kirjoitustapa on tätä silmälläpitäen yritetty saada mahdollisimman helppolukuiseksi: lyhyt rivinylinen pystyviiva (esim. sanassa kuos'sii 'vieras' tai poa'hta 'tulee') voidaan luettaessa sivuuttaa, sillä on vähän käytännöllistä merkitystä (vaikka se voi joskus erottaakin sanoja toisistaan, esim. miel'lii 'mella' mutta miellii 'mellan', kuos'sii 'vieras' mutta kuossii 'vieraan', puol'laa 'syttyy' mutta puollaa 'palaa' kuos'kan 'koskenut' mutta kuoskan 'kosken'). Lisäksi kirjasta voivat käyttää kielen- ja perinteentutkijat sekä muut epämuodollisena johdatuksena Sodankylän saamelaisten perinteiseen kulttuuriin. Pyhäjärvellä 24.9.1975Pekka Sammallahti