Taaksepäin katsoen

Historianopetus on kulttuurisesti ja poliittisesti herkkä alue, jonka sisällöstä ja tavoitteista käydään ajoittain kiistoja. Katsauksessani tarkastelen Suomen historianopetuksen vaiheita toisen maailmansodan jälkeisistä ajoista 2010-luvulle. Viittaan historiandidaktikkourani aikaisiin ammatillisiin keskusteluihin, opetussuunnitelmakehitykseen ja oppikirjojen muutoksiin. Erityisesti painotan kansainvälisen tieteellisen keskustelun osuutta historianopetusta koskevien näkemysten muutoksessa. Peruskoulu-uudistuksen aikana pedagogista ajattelua hallitsi amerikkalainen behaviorismi, joka valoi eri oppiaineet samaan muottiin. Behaviorismin jälkeisen historiandidaktiikan lähtökohtana on historiallisen tiedon ominaislaatu. Historian opetuksen ja oppimisen tutkimus on Suomessa edennyt kahden vastakkaisen tradition ristivedossa. Keskieurooppalainen humanistinen historiandidaktiikka tutkii historiaa identiteettiaineena ja toimii vasta-argumenttina angloamerikkalaiselle positivismille, jota noudattava tutkimus keskittyy kriittisen historiallisen ajattelun taitoihin. 2000-luvun arviointijärjestelmät tukevat positivistista traditiota ja painottavat kriittisen tiedonkäsittelyn harjoittamista kouluopetuksessa. Historianopetuksen politiikassa ovat eri vuosikymmeninä ottaneet yhteen sekä kylmän sodan osapuolet että kulttuurikeskustelun konservatiivit ja liberaalit.