Yhteinen tiedejulkaiseminen

Ei liene uusi virsi, että tieteellinen julkaiseminen suomeksi on vuosi vuodelta haastavampaa. Kirjoittajat, toimittajat ja vertaisarvioijat tekevät työtään pääosin vapaaehtoisesti, korvauksetta ja muun työn ohessa. Samaan aikaan institutionaalinen tuki suomeksi tehtävälle tiedejulkaisemiselle on riittämätön. Kasvavat paino- ja jakelukulut, avoimesta julkaisemisesta seuraava tilaajamäärän pienentyminen, avustusten asteittainen pienentyminen ja erityisesti toiminnasta saatava akateeminen meritoituminen – tai pikemminkin sen puute – asettavat jo ennestään pienet resurssit koetukselle. Valitettava tosiasia – ja/tai itseään toteuttava trooppi – on, että tutkijat joutuvat miettimään entistä tarkemmin, kannattaako omaa aikaansa käyttää suomeksi tehtävän tiedejulkaisemisen talkoisiin.  Myös Tiede & edistyksessä on syksyn aikana pohdittu tiedejulkaisemisen lattiatasoa, kun lehdelle on haettu uutta päätoimittajaa. Kaava on edennyt tiedelehdille tuttuun tapaan: lehden tulevaisuus koetaan hyvin tärkeänä asiana, ja ajatuksia, toiveita ja kriteerejä lehden uudesta suunnasta on monella paljon. Samaan aikaan halukkaita itse tehtävään on niukasti. Ei sillä, etteikö työn tekeminen kiinnostaisi, mutta tuotantomuoto haraa vastaan. Harvan aineellinen toimeentulo kostuu päätoimittajuudesta, eikä CV:n päivityksellä – tai tieteen ja edistyksen hengellä – ruokita nälkäisiä suita. Parempia aikoja saataneen odotella – ottaen huomioon ”vallankumouksellisen liikkeen reaalisesti rähjäinen tila” (Toiviainen 1986, 83) – joten jotakin on keksittävä kumouksia odotellessa.