Yksinäinen kosmopoliitti

Keväällä 1919 istuva ulkoministeri Carl Enckell komennettiin Pariisiin Versaillesin rauhanneuvottelujen Suomen valtuuskunnan johtajaksi. Komennuksesta tuli pitkäaikaisempi, Enckellin tultua nimetyksi Suomen lähettilääksi Ranskaan myöhemmin samana vuonna. Lopullisesti Enckell palasi Suomeen vasta vuonna 1927. Artikkelissa tarkastellaan Enckellin roolia Suomen Ranskan-lähettiläänä 1919–1927 ja saman ajanjakson Suomen ulkopoliittista kulttuuria. Keskeinen lähdeaineisto muodostuu Enckellin poliittista raporteista Pariisista ja hänen yksityisarkistossaan säilytettävästä kirjeenvaihdostaan. Enckellin toimijuutta Ranskassa analysoidaan hänen sosiokulttuuristen ja historiallisten kontekstien kautta. Keskeiset vaikuttajat Enckellin toimintaan olivat hänen lukeutumisensa johtaviin vientiteollisuuspiireihin sekä hänen taustansa Venäjän-asiantuntijana. Enckell edusti 1920-luvulla ennen kaikkea Kansainliittoon ja Ranskaan suuntautunutta ulkopoliittista linjaa, jolle vuosikymmenen edetessä löytyi yhä vähemmän kannattajia. Enckell edusti ulkoasiainhallinnossa ennen kaikkea tietynlaista mannerheimilaisen ulkopolitiikan jatkuvuutta. Samaan aikaan Suomen ulkoasiainhallinto ammattimaistui ja nuortui uuden virkahenkilösukupolven tultua valtaan. Vuosikymmenen lopulla ulkoasiainhallintoa ravisutti myös kieliriita, joka lopulta johti myös Enckellin eroon virastaan. Artikkelissa tuodaan esiin, että keskeinen syy Enckellin lähettämiselle Ranskaan, oli hänen laajat suhteensa Pariisissa oleskeleviin emigranttipiireihin, joita Mannerheimin sisäpiirissä miellettiin elintärkeiksi Suomen interventiosuunnitelman toteutukselle Venäjän sisällissodassa. Enckellin suhdetta valkoisiin venäläisiin leimasi kuitenkin varauksellisuus, joka oli peruja vuoden 1899 helmikuun manifestin ja venäläistämistoimien ajoilta. Neuvostoliittoa johtaviin kommunisteihin, Enckell suhtautui puolestaan kategorisen kielteisesti. Suomen ulkomaanedustusta leimasi sen ensimmäisenä vuosikymmenenä vahvasti valmistautumattomuus ja taloudellinen niukkuus, joka johti runsaaseen improvisointiin. Suomen ulkopolitiikan suunnasta käytiin kamppailua niin ulkoministeriön sisällä, kuin ulkopuolella, ja useat vaihtoehdot ulkopoliittisesta suunnasta kilpailivat samanaikaisesti keskenään. Vaikuttamistyössä eri suuntausten puolesta korostuivat löyhät verkostot, jotka koostuivat etupäässä diplomaateista, poliitikoista, elinkeinoelämänedustajista ja yliopistotutkijoista. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina on erityisen selkeästi nähtävissä kamppailu vientiteollisuuden ja Mannerheimia lähellä olleiden piirien löyhän ympärysvallat ja Kansainliitto suuntauksen sekä reunavaltiopolitiikkaa ja tiukkaa Kansainliitto suuntausta edustavien välillä, jotka nauttivat ennen kaikkea presidentti Ståhlbergin taustatuesta. Asiasanat: diplomatian historia, ulkopolitiikka, biografia, sotien välinen aika